Keskustelin Kirjamessut verkossa -tapahtumassa Jaakko Yli-Juonikkaan ja Riikka Ala-Harjan kanssa faktan ja fiktion rajankäynnistä kirjallisuudessa ja toisaalta mediassa. Mikä on kaunokirjallisuuden tehtävä aikana, jolloin keksitty luikertelee uutisina esitettyihin teksteihin ja toisaalta jopa valtion johtaja saattaa määritellä faktan valeuutiseksi? Onko moniäänisyyden lisääntyminen yhteiskunnallisessa keskustelussa sittenkään hyvä asia?
Itse näen kirjallisuuden, fiktiivisenkin, olevan lopulta totuuden asialla siinä missä todellisuutta vääristelevät valeuutiset ja ylipäätään disinformaatio vievät siitä kauemmas. Kirjallisuus on peili ja paljastaja ja tutkii omilla keinoillaan herkeämättä sitä, mitä tapahtuu todella ja mikä meitä liikuttaa. Keskustelussa tuli myös todettua, miten perverssi on nykypäivän (median) suhde faktaan ja fiktioon: yhtäältä sepitettä saatetaan tarjoilla ja ottaa vastaan uutisena ja toisaalta itsensä sepitteeksi julistavasta fiktiosta yritetään kaivaa esiin kirjailijan elämää ja todellisia kokemuksia. Tähän liittyen hartaana toiveena niille, joilla on valtaa vaikuttaa siihen, miten kirjallisuudesta puhutaan (esim. aikakauslehdissä): voisiko juttuja tehdä muustakin kulmasta kuin siitä, mikä kirjassa on omaelämäkerrallista? Eihän anneta kirjallisuuskeskustelun lipua biografismiin, vaan luodaan kaunokirjallisuudelle tilaa ja vapaus merkitä tekijästä ja tekijän elämästä irrallaan, kirjallisuuden omilla ehdoilla? Paljolti ns. autofiktiobuuminkin voi nähdä paitsi median ruokkimana myös sen synnyttämäna ilmiönä; omaelämäkerrallisuus kun on vastaanottotapahtumassa läsnä vain, jos kirjan ympärillä käyty keskustelu ohjaa kyseistä lukureittiä kohti ja tarjoilee aineksia, joista käsin lukija
voi tirkistellä ja perata tekstistä kirjailijan elämää teoksen muun merkityspotentiaalin ohittaen. Viime kädessä kaikessa kaunokirjallisuudessa on mukana myös jotain koettua, mutta tekijän kokemusten esiin kaivaminen ei välttämättä johda teoksen syvempään ymmärtämiseen vaan pelkästään reduktionistiseen tulkintaan.
Pohdittaessa tarinataloutta avautuu kuitenkin myös lohdullinen näkökulma: se, että voidaan ja on tarpeellista puhua tarinan vaaroista tai vaikkapa riskistä, joka liittyy yhden ja saman kertomuksen toistamiseen yhä uudelleen ilman vaihtoehtoisia näkökulmia, paljastaa toisaalta kolikon (kirjailijan kannalta) valoisan kääntöpuolen, nimittäin sen, että tarinoissa on voimaa; niiden potentiaali vaikuttaa ja muuttaa maailmaa ei ole hävinnyt mihinkään.
Eeva Rohas 